Kotiseutumatkalla digijunan ulkopuolella kesällä 2018

Täällä Kehäkolmosen sisällä alkaa helposti kuvittelemaan, että elämä näyttää joka puolella Suomea samanlaiselta. Että älypuhelimet ja internet ovat kaikkien ihmisten arkea, mutta eihän se niin ole...

Oikeastaan mikään siellä kotiseudulla ei ollut muuttunut kymmenessä vuodessa. Iso kaappikello raksutti edelleen niin kuin ennen. Uutiset luettiin päivälehdestä ja viikoittaisella kauppareissulla hoidettiin samalla apteekkiasiat, vietiin laskut pankin maksupalveluun ja nostettiin viikoksi käteinen raha samalta tiskiltä. Jos piti lähteä kyläilemään ”väärään aikaan”, ajastettiin digiboxi nauhoittamaan ”menetetty” ohjelma. Vanha kelloradio herätti kello kahdeksan radion aamuhartauteen. Sää katsottiin ikkunasta ja postiasiat käytiin hoitamassa 15km päässä olevassa R-Kioskissa, josta ostettiin myös junaliput.

Nyt puhutaan siis vuodesta 2018, jolloin koko Suomi on netissä. Tai siis tarkemmin sanottuna ei ihan kaikki. Oikeastaan ei juuri kukaan noista kesälomalla tapaamistani ihmisistä paitsi että Kaisan naapuri Pertti oli kuulemma feispuukissa niin kuin kirkkoherrakin.

Kun aloittelin keskustelua tuoreesta metsäpalosta, Kaisa kyseli lisää. Oli lukenut kyllä lehden, mutta eihän siinä tämänpäiväisiä uutisia ollut eikä niitä edes osannut kaivata. Ehtiihän ne lukea huomisestakin lehdestä. Kaisa kertoi, kuinka kesämökille tullut sisko ei lähtenyt enää tänään pyöräilemään, kun heidän piti palata kotikaupunkiin 200km päähän pankkiin maksamaan seuraavan kuukauden yhtiövastike.

Omaishoitajana toimineelle Kaisalle oli jonain päivänä tullut verottajalta kirje, jossa oli verokortti. Verokortin pohjana oli käytetty liian suuria tuloja ja veroprosentti oli Kaisan mielestä liian iso. Kirjeessä oli kyllä verottajan palvelunumero ja lähin virasto löytyi 60km päästä. Vaihtoehtona tässä tapauksessa ei ollut uuden verokortin tilaaminen näppärästi Verottajan sivuilta.

Yhtenä päivänä törmäsin vakuutusongelmaan. Kyllikki soitti Kaisalle Einin puolesta, että Einin vuoro oli maksaa yhteiskäytössä olevan mökin vakuutuslasku. Kaisa oli myynyt lankapuhelimen ja siirtynyt matkapuhelimeen, jonka puhelinnumeroa ei enää Einin osoitekirjasta löytynyt, mutta Kyllikin onneksi vielä löytyi. Kyllikki kertoi, että Eini haluaa Kaisan maksavan laskun, niin hän voi sitten maksaa sen käteisellä takaisin jos Kaisa tai Kyllikki pääsevät autollisina ikänaisina häneltä rahan hakemaan, minkä hänen tyttärensä hänelle on käynyt nostamassa. Digitaitoinen olisi vain napannut laskusta kuvan ja jakanut sen maksajalle, joka olisi nettipankissaan asian hoitanut.

Jäin miettimään näitä ihmisiä ja tätä maailmaa. Kenelläkään ei tuntunut olevan aikomustakaan hankkia älypuhelinta tai tietokonetta ja opetella käyttämään niitä. Elämää elettiin niin kuin ennenkin palveluiden vain kutistuessa. Niin kauan kuin vain yksikin numero oli niin siihen soitettiin ja pankkiin mentiin vähän pienemmälläkin aikaikkunalla samalla kuin muuallekin asioita hoitamaan. Tässä riittää kyllä työmaata ennen kuin koko Suomi on saatettu digiaikaan.